Aikuisten sarjan runot

Jätkäpoeka Hokasta

Jätkäpoeka ei omista niittuva eikä niitu aetoo,
ei peltova eikä pello laetoo.
Äet on äkäne ku järve näkki,
ku tyhjänä tuas on potattisäkki.
Laeskuus ei o köyhä velikulta,
se viep leivä suusta multa.
Kylä akat ne laettaa liikkeele siivet ja sarvet,
niistä tulloo minu nahkaa syvät arvet.
Mitäpä sitä ennee salloomaa:
minä lähe Amerika kultaraettia talloomaa!
Hangossa nouse laevaa,
loppu tulokoo nyt köyhyyve vaevaa!
Mutta Amerikassa huaveet yhe äki haehtuu,
ku unelmat kaevospöllyy vaehtuu.
Olen isoherrale pelekkä orja ja renki,
tylyssä kaevoskomennossa kohta lähtöö henki.
Palakkarahat juon salakapakassa kulokusta alas,
joka nielasulla mielee palas,
mite Hoka neito minuva riippakoevu alla halas.
Amerikassa pittää osata herroe ja muan kieltä,
niitä taetamattomana on ku kärsätö sika vaela mieltä.
Karvas on jätkäpoja Amerika leipee syyvä,
toesta oes Hokassa riihe seinää lyhteitä lyyvä.
Hyvästi Amerikka! Missä siintää Puula veet,
sielä on kaekki jätkäpoja aarteet.
Ku on kerra syntynä Hokassa,
ei voe koskaa olla iha hukassa!

Kotikunta

Mikä paikka on keskellä maatamme
sen kotikunnaksi kertoa saatamme
Monet tuntevat kuntamme Puulasta
saamme ihailla vettä sen kuulasta
vahtii patsas Anni Swanin puistoa
Otto Mannisen vaalii se muistoa
Rasinkangas innoitti Einoa
Helkavirret ovat osa Leinoa
Hiski kuulu on monessa kolkassa
tutut sanat on Tiskarin polkassa
Etkö paikkaa vielä sä tunnista
tämä kaunein on Suomen kunnista

Metsäpolku

Seison pellon reunalla
kuuntelen kun maailma ajaa ohitse
toiset toiseen suuntaan kuin toiset

Eivät he tiedä jäävän mitään näkemättä
heillähän on päämäärä ja lähtö

Minähän se pysyn paikallani
ja suren menetettyjä tapaamisia

Vanha kuusikko luo esteen
ei voi nähdä
mutta kuulla voi
jos kuuntelee

Minun maailmani ei muutu isommaksi
vaikka kaukana tuuli puhaltaisi
ja laulu nostaisi aallokon myrskyksi asti

Vanhassa kuvassa näkyy vielä erämaa
ja somerikossa kulkeva polku
ihmiset eivät enää rakasta
enkä minäkään sitä jaksa kerrata

 

Puulalla

Puulaveden varjojen läpi
soudan valossa
aamun tunteina.
Veden hengitys
käy tahtiini.
Soutaa viiletän
hajallaan etäällä
uivien saarten lomiin.
Puulan kirkkaat tuulet!
Hopeaa laineen harja,
hymyä taivaan pronssi.
Iltapäivän aurinko
levähtää sylissäni.
Kuka taitaa
selittää kaisliston liikkeen,
päivänpitkän kaislan suhun.
Illan tullen
olen väsymyksestä uupuneena
vihdoin perillä.
Airot sisään.
Koskemattomalla rannalla
ylenee koivu,
yksin,
vaiti.
En ole enää syntymässä
vaan juuri syntynyt.

Tyyni

Kuinka iso onkaan maailma ja toisaalta, kuinka pieni.
Pohjoisesta etelään, lännestä itään on käynyt tieni.
Ihmistä ymmärtääkseen on hyvä nähdä muuta,
Nähdä auringon laskevan itään, katsoa läheltä kuuta.

Koti on silti sulla siellä, missä tunnet rauhaa
Missä ei alati vaivaa, kun levoton mieli pauhaa.
Kun katson ulos ikkunasta, tuijotan järven selkää
On tyyni Puula, niin kuin mieli – en mitään täällä pelkää.

Löytyy jokaisen sisimmästä maailmoja monta,
Kun katsoo tarkkaan, näkee kauneutta uskomatonta.
Niin kuin luonto ympärillä syntyy, kasvaa, valtaa alaa
Niin myös oma ihmisluonto ympärilleen tilaa halaa.

Valintoja täynnä elämä on vaikka,
Kangasniemi – se on se paikka!