Ensio Romo on ravustanut kotijärvellään pikkupojasta lähtien. Rapuvedet ovat tuttuja, joskin saalismäärä on takavuosista vähentynyt.

Ravustus on hiljaista hommaa

29.07.2010 10:32

RAVUSTUKSEN ympärillä leijuu eräänlainen taikapiiri. Yli 10 000 vuotta Suomen vesissä viihtynyttä saksiniekkaa ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kauniina otuksena, mutta hauskan näköisenä kylläkin.

Mystiikkaa ravustukseen lisää se, että vesien pohjamönkijää ei juuri päivällä näe. Se lymyää kiven kolossa. Vain sakset, pitkät tuntosarvet ja mulkosillaan olevat silmät saattavat näkyä. Paetessaan rapu kaiken lisäksi lähtee vauhdilla takaperin.

Mutta ihmisille rapu on maistunut iät ja ajat. Siitä on ajan mukana hintansa vuoksi muodostunut herrojen herkku, mikä katetaan mieluimmin tunnelmalliseen iltapöytään kaiken muun maistuvan murkinan kanssa.

Kattausta sitten komistavat tulipunaiset ravut, joiden oikeaoppinen syöminen on lähinnä taidetta.

Tottunut ravustaja Ensio Romo ei ehkä tätä kaikkea ajattele laskiessaan mertansa päivä toisensa jälkeen kotijärveen. Niin hän on tehnyt jo viitisenkymmentä vuotta. Hän aloitti ravustuksen vanhempiensa kanssa jo pojan naskalina, kunhan jaloillaan pysyi.

Hyvin Romo muistaa ajat, kun kotijärvestä nostettiin yhtenä päivänä jopa 70 ravun saaliita. Tällaisia määriä voi enää vain muistella. Ilman saalista ei rapumies kuitenkaan ole jäänyt. Sen tietää myös pieni asiakaspiiri, joka tilaa syötävänsä hyvissä ajoin juhlapöytään.

– Nykyajan välineet ovat tehneet pyynnin helpon miehen hommaksi. Muovisessa merrassa rapu pysyy hyvin, kun se ennen käytössä olleista kupumerroista pääsi omille teilleen, kun maha oli täynnä syöttikalaa, sanoo Romo.

Hän käyttää syöttinä särkeä. Syöttikalat hän kalastaa itse käestämällä, jolloin kalat ajetaan tiheäsilmäiseen verkkoon.

Rapusaaliinsa mies kokoaa sumppuunsa ja tietää, että silloin ravun ravinnoksi on parasta nokkosen lehti. Sen saksiniekka kaluaa ruotia myöten, vaikka onkin vankeudessa.

Kokiessaan tottuneesti mertoja ravustuksen avauspäivänä Romo muistelee menneitä aikoja. Kangasniemelläkin isännät vaihtoivat jopa autoja rapusaaliista saatujen markkojen voimalla.

Nyt ravustus on lähinnä harrastus, jopa niin salainen, ettei hyviä rapuvesiä kaupan kassajonossa kehuta. Ne pidetään omana tietona.

Ennen ravuilla oli kymmenen sentin alamitta. Pienet oli päästettävä takaisin vesivaltakuntaan kasvamaan. Alamitta poistui vuosia sitten, mutta alle kymmensenttistä rapua ei juuri kannata ottaa.

Mukavan kokoinen on 14–15 senttinen vesien pohjamönkijä, mutta puheita yli 20 sentin ravuista voi jo epäillä.

Ensio Romo pyydystää ainoastaan suomalaista jokirapua. Täpläravulle hän ei juuri arvoa anna. Tämän kesän puheet suurista saalismääristä saattavatkin johtua nimenomaan täplärapujärvistä.

Täplärapu tuotiin Suomeen ja samanaikaisesti Ruotsiin jo 1960-luvulla korvaamaan ruton runtelemia jokirapuja. Vuosikymmenten aikana täplärapu on istutuksin vallannut suurimman osan rapujärvistä.

– Se kestää ruttosienen, joten niitä ei missään tapauksessa kannata istuttaa jokirapujen vesiin, korostaa Romo.

Hän myöntää, että innostus ravustamiseen laskee kauden edetessä. Näin alussa mies käy kokemassa mertansa kerran, pari päivässä, vaihtaa välillä pyydyksien paikkaakin, jos kivikkorannat tuntuvat tyhjiltä.

– Lokakuussa harrastukseen ei enää mielenkiinto riitä, vaikka vanhemmat ravustivatkin melko pitkälle syksyyn. Silloin kysymyksessä oli kuitenkin pieni särvinlisä, koska ravut vietiin myyntiin Mikkelin torille, muistelee Ensio Romo.

Aki Heinonen